Kaukana muistoissa siintää Moskovan parin vuoden takaiset viisut. Kuolemattomaksi lausahduksekseni jälkikäteen on muodostunut: ”Ikinä ei ole missään ollut niin hauskaa kuin Moskovassa.” Isäntämaa oli valjastanut komeimman pytinkinsä avajaisia varten – ja kaikki lehdistö ja fanit olivat sinne kutsuttuja. Osallistujamaat saivat järjestää tuossa suuressa tilassa omia promobileitään – ja kaikki lehdistö ja fanit olivat sinne kutsuttuja. Päättäjäisiin (kuten arvaat) kaikki olivat tervetulleita. Juomatarjoiluja varten oli jaettu ilmaiskuponkeja, mutta missään vaiheessa viikkoa ei kukaan sellaista halunnut minulta ottaa juomaa vastaan. Niin avajaisissa kuin päättäjäisissä venäläinen gastronomia esiteltiin viimeisen päälle. Mieleeni ovat myös piirtyneet Ukrainan bileiden suklaasuihkulähteet. Kokonaismielikuva Moskovan kisoista ja venäläisestä vieraanvaraisuudesta onkin värittynyt kaikilla tulilinnun väreillä.
Sitten voitti Norja, ja viime vuonna kituutettiinkin sitten Oslon edukkaassa miljöössä. Avajaisiin piti keplotella itsensä Valko-Venäjän perhosdelegaation siivellä, kun kutsuja ei muuten riittänyt. Moni jäi ulkopuolelle. Tosin kutsutta jääneet eivät menettäneet muuta kuin juhlavasti pukeutuneet artistit, kylmät lihapullat ja halvan kuohuviinin. Oslossa monikaan maa ei tohtinut järjestää omia promobileitään, mutta ymmärtäähän sen, jos pelkät oluet maksavat yli seitsemän euroa per nuppi. Ja jos promobileitä järjestettiin, oli niihin tiukka kutsupolitiikka. Tästä lämpimänä poikkeuksena muistoissa on Israelin Harel Skaatin iltamat. Oslon viisujen slogani muuttuikin pian muotoon ”Share the moment (if you’re invited)”.
Tänä vuonna Saksan odotti panostavan tapahtumaan jo pelkästään siitä syystä, että maan historian toinen voitto ja sen tuoma kisaisännyys on sen verran harvinaista herkkua. Mutta mitäpä vielä. Ensimmäiseksi akkreditoidun median määrä laskettiin kolmannekseen Osloon verrattuna ja fanien osallistumisoikeuksia supistettiin. Avajaisiin kutsun saavat puolet tästä kolmanneksesta. Jos laskeva trendi Osloon verrattuna jatkuu, on päättäjäisiin luultavasti tervetulleita kourallinen maan ahnaita journalisteja. Tai sitten eivät hekään. Artistien promotapahtumien puitteissa tilanne näyttää hieman valoisammalta – ainakin mitä voi päätellä sähköpostiin tipahdelleiden kutsujen määrästä. Jää kuitenkin nähtäväksi, millainen sisäänheittopolitiikka itse paikan päällä on. Tämän vuoden ”Feel your heart beat” on kovaa vauhtia muuttumassa muotoon ”Feel your host beat” tai ”Feel the bitch slap”.
Peruspositiivisella mielellä pitää kuitenkin liikkeelle startata huomenna. Uskon, että vaikka euroviisut eivät tänä vuonnakaan aurinkoisinta puolta itsestään esittelisi, on Saksa muuten maana mitä miellyttävin. Hauskaa pidetään tavalla tai toisella – korvien välistähän se loppujen lopuksi on kiinni. Josko ensi vuonna kisattaisiin taas jossain vieraanvaraisessa itäisen Euroopan valtiossa, jossa viisuinstituutiolle osataan antaa sen ansaitsema arvo.
Odessa, here I come. Sitten.
Düsseldorf 2011 * 